Ensimmäiset kerrat olivat rokotuksia tietysti. Ei niissä mitään. Varjon täyttäessä vuoden todelliset ongelmat alkoivat.
Se tapahtui talvella 2010. Muistan perjantaina mitanneeni Varjon kuumeen. Näytti hiukan yli 39 astetta. Soitin päivystykseen ja neuvoivat seurata vointia. Mittasin noin kahden tunnin välein Varjon kuumeen, kunnes nukahdimme viimein molemmat. Heräsin seuraavana aamuna taas mitaten kuumetta. Se oli kivunnut vaarallisiin lukemiin. Mittari näytti 40,6 astetta. Soitin heti kaikkiin mahdollisiin eläinlääkäreihin. Mevet onneksi pystyi ottamaan vastaan.
Jouduin puoliksi kantamaan Varjoa. Nostin autoon ensin etupään ja sitten takapään. Sininen poikaseni lyyhystyi peiton päälle takatilassa samantein. Klinikalle tullessamme Varjo pystyi juuri ja juuri kävelemään. Lyyhistyi heti odotushuoneeseen. Varattuun aikaan oli vielä yli puoli tuntia aikaa. Alle 10 minuuttia odotettua hoitaja pyysi meidät sisään, koska Varjo oli niin huonona. Ensimmäiseksi otettiin verikoe ja sitten heti tiputukseen. Pikkuiselle levitettiin patja lattialle ja sain jäädä Varjon viereen odottamaan tuloksia.
Verikokeen tulokset olivat järkyttävät: tulehdusarvot olivat kivunneet vaarallisen korkealle. Varjolle diagnosoitiin verenmyrkytys, joka johtui koko suolen (kaikki ne metrit) tulehduksesta. Varmuuden vuoksi ottivat röntgenkuvia, josko olisi suolitukoksia viikko sitten aloittamani barffin (Bones and Raw Food) vuoksi. Ei niitä ei ollut. Verenmyrkytys oli paha. Lääkäri kertoi Varjon kärsineen yli vuoden suolistotulehduksista, jotka nyt etenivät verenmyrkytykseen asti. Ei mikään ihme. Varjolle ei ollut koskaan sopinut mikään ruoka ja ripuloi lähes päivittäin. Hetkellisesti jokin ruoka sopi, kunnes oli taas vaihdoin paikka. Niin jatkoimme lähes vuoden.
Sain olla Varjon seurassa koko lauantain aina sulkemisaikaan asti. Lääkäri otti paljon muitakin kokeita tuolloin. En edes muista mitä kaikkia enää. Varjo ei jaksanut tehdä muuta kuin maata. Kävin muistaakseni kaksi kertaa pissattamassa pikkuisen lähes oven vieressä, koska ei jaksanut kävellä kauemmas. Takaisin patjalle tullessaan rojahti heti siihen. Tiputus jatkoi koko päivän.
Kuume laski ja sovimme, että tulemme seuraavana päivänä taas tiputukseen. Varjo sai ennen lähtöä pistoksena pahoinvointi-, kipulääkettä ja kuumetta laskevaa. Minun piti koko yön varmistaa ettei kuume nouse ja että nestetasapaino on kunnossa. Annoin ruiskulla puoliväkisin Varjolle vettä ja ruokaa. Suostui syömään vähän niin, että lappasin naudan mahaa Varjon suuhun sormilla. Onneksi sai muutaman lusikallisen nieltyä, että pystyi sinnittelemään lähes kuumetta koko yön. Valvoin epämääräisiä jaksoja yön ajan Varjon vieressä välillä mitaten lämpöä, antaen ruokaa ja vettä suuhun. Pelkäsin aina herätessäni ettei toinen enää hengitä. Yö meni kuitenkin ok ja aamulla rutiini jatkui.
Sunnuntaina menimme heti aamusta taas klinikalle. Varjo laitettiin taas tiputukseen. Saimme mennä suoraan takahuoneisiin. Sain taas olla Varjon vierellä, koska potilaita ei ollut paljon. Tällä kertaa otin kirjan mukaan, mutta istuin lattialla Varjon pää sylissäni. Pelkäsin todella paljon. Lääkärin mukaan Varjo oli kuolemanporteilla. Ei voinut tietää selviääkö tästä. Edelleen oli veto täysin pois ja kävimme vain muutaman kerran pissalla ulko-oven lähellä. Uudet verikokeet otettiin ja niissä tulehdusarvot olivat edelleen vaarallisen korkealla. Tiputus jatkoi koko päivän. Lähdimme yhdentoista aikaan takaisin kotiin taas samojen pistoksien jälkeen.
Lääkärin kanssa sovimme, että menemme vielä maanantaina ja tiistaina osaksi päivää tiputukseen. Kaikki tämä, jotta rakkaani vahvistuisi. Ruokahalua ei vieläkään ollut sunnuntaina saati jaksamista juoda. Annoin taas ruiskulla vettä ja lapoin naudan mahaa suoraan suuhun sormin. Varjo söi taas vähän, mutta enemmän kuin edellisenä päivänä. Onneksi. Alkoi pieni ruokahalu tulla jo takaisin. Ei kuitenkaan ollut jaksamista tehdä muuta kuin maata viltin alla samalla paikalla sohvalla.
Maanantaina olimme taas klinikalla klo 7.30. En enää saanut jäädä Varjon viereen. Lääkäri suositteli, että menen kouluun enkä jää odottelemaan. Saisin hakea pikkuisen kuuden seitsemän aikoihin kotiin. Koko päivä meni koulussa utuisesti. En pystynyt keskittymään mihinkään. En edes muista kunnolla siitä päivästä mitään. Muistan sen, että kellon tullessa kuusi lähdin samantein ajamaan klinikalle Varjoa hakemaan. Rakkaani tullessa odotushuoneeseen häntä heilui. Tulehdusarvot olivat laskeneet, kuumettakaan ei enää ollut. Kunto ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi vahva. Lääkäri suositteli vielä seuraavaksi päiväksi tiputusta. Annoin kotona taas ruiskulla vettä ja naudan mahaa. Se maistui jo paljon paremmin. Otti itse jo kädestä ruokaa. Yö meni taas samallalailla. Varjo nukkuen, minä valvoen vieressä kuunnellen sinisen poikaseni hengitystä ja kuumetta mitaten.
Tiistaina menimme taas lääkäriin. Varjo laitettiin tiputukseen ja minut otettiin puhutteluun jo toistamiseen ruokinnan vuoksi. Lääkäri syytti minua suolistotulehduksista ja nyt verenmyrkytyksestä. Olimme ehtineet barffata vain alle viikon. Raaka naudanmaha, jauhetut broilerinsiivet ja jauheliha ei todellakaan voinut olla syynä siihen. Sen ymmärtää kuka tahansa. Ne oli ne nappulat, jotka olivat aiheuttaneet päänvaivaa jo vuoden meille. Nappulat jotka eivät sovi yhdellekään koiralle, jonka omistaja osaa tarkastella niitä tarpeeksi kriittisesti. Niiden sisällöstä kun kuluttaja ei todellisuudessa voi tietää. Tästä aiheesta myöhemmin lisää omalla otsikolla.
Kieltäydyin heti aloittamaan Varjolle Royal Caninin jotakin hypoallergic ruokaa. Hoitajat olivat antaneet muutenkin jo maanantaina ja tiistaina RC:n säilykeruokaa toipuville Varjolle tietämättäni. Kyseisessä ruuassa ei ole mitään ihmeellistä. Tuoteselostetta lukiessani en löytänyt mitään eroa tavalliseen ruokaan, kun vertailin niitä keskenään. Toipuville koirille tarkoitettu oli vain kalliimpaa. Ei sen ihmeellisempää. Tullessa hakemaan Varjoa lääkäri halusi taas jutella kanssani ruokinnasta. Pysyin omassa kannassani, että aion myös jatkossa barffata Varjoa. Kieltäydyin ostamasta myöskin edellä mainittua ruokaa kotiin, vaikka se olikin automaattisesti lisätty laskuumme sekä pakattua kassiin missä olivat myös Varjon antibiootit. Tiistai oli siis viimeinen päivä lääkärissä, jonka jälkeen saimme jatkaa hoitoa kotona. Lasku oli lähes 2000e. Onneksi on vakuutus.
Odotellessa melkein tunnin Varjoa odotushuoneessa kertasin lääkeannostukset. Saimme kahta eri antibioottilääkettä. En meinannut pystyä istumaan paikallani, kun kaikki maailman infot olin lukenut jo odotushuoneen seiniltä. Seurasin muiden koiria, yritin lukea lehtiä, koetin löytää hyvän asennon penkillä jne. Tahdoin nähdä jo kuulemma todella paljon piristyneen rakkaani. Odotin ja odotin. Vihdoin toisen ovi kävi, jota ne istumapaikaltani nähnyt. Kuulin nimeni mainittavan. Syöksyin kohti ovea. Siinä hän oli. Rakas iki-ihana sininen poikanen. Varjo hyppäsi kaulailemaan minua. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Halasin possunaamaani. Kehuin häntä vaikka millä nimillä. Kultani oli taas oma pirteä itsensä. Häntä viuhtoi propellina. Kuonoa hierottiin minun niskaani ja päähäni. Olin niin onnellinen! Vihdoin havahduin siihen, että meitä tuijotetaan ja hoitajan kysyvästä katseesta päätellen minulta oli jäänyt jotakin kuulematta. Kuuntelin hoito-ohjeet vielä kertaalleen ja viimeiset pyynnöt ostaa RC:n Hypoallergic- ruokaa. Kiitin ja kieltäydyin. Saimme vihdoin lähteä kotiin. Varjo hyppi ja pomppi. Aiheutti hieman hämmennystä pienessä odotustilassa, kunnes pääsimme vihdoin ulos. Possu hyppäsi erittäin ketterästi autoon ja lähdimme kotia kohti.
Menimme muutaman viikon päästä kontrollikäynnille, jossa taas ehdotettiin ruuan vaihtoa nappulaan. Ei kiitos taas siihen. Verikokeen tulokst olivat normaalit ja kaikki oli hyvin. Varjo alkoi syömään jo silloin tiistaina normaalisti ja sen jälkeen sairaudesta oli enää antibiootit syömättä. Niitä jatkoimme yllättävän pitkään, koska vaikka kuumetta ei ollut niin verenmyrkytys on yleensä todella sitkeä. Näin siis kaikki päättyi hyvin. :) Tämä kokemus vahvisti suhdettani Varjoon ja tiedän nyt kuinka tärkeä hän tosiasissa on minulle. Perheemme hulivili, perheenjäsen, jota ilman elämä olisi...miten sen sanoisi? Ei elämisen arvoista? Niin se varmaan on.
Loppussa haluan kiittää Riikkaa, ( http://www.calcifers.net/) joka auttoi meitä verenmyrkytyksen ajan neuvomalla ja kuuntelemalla. Ohjeistamalla minua barffin saloihin, josta emme enää koskaan palaa entiseen. :) Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti